Päivä 26: San Franciscon nähtävyyspotpuri

Torstaina lähdimme kunnon turistimentaliteetilla käymään läpi San Franciscon kuumimpia nähtävyyksiä. Aamupalan virkaa tekivät kahvikupit ja yksi jaettu suklaakroisantti, sillä aamumme oli venähtänyt ja päätimme etsiä suoraan lounaspaikkaa. Tällainen löytyikin hotellimme vierestä alkaneesta China Townista, jossa päädyimme Michelinin ja Zagatin suosituksia saaneeseen pieneen kujaravintolaan Oriental Pearliin. Dim sum-setit maksoivat yhteensä n. 30 dollaria, vaikka otimme palanpainikkeeksi oluet. Koska ruoka oli myös maittavaa ja täyttävää, voinee sanoa hinta-laatu-suhteen olleen kohdallaan.

China Town itsessään oli aika samanlainen kuin muissakin isoissa kaupungeissa: paljon krääsämyymälöitä, kiinalaisia ravintoloita ja toki kiinalaisia ihmisiä, jotka jaksavat olla ilmeisen viehättyneitä mahjongeistaan istuskellessaan alueen puistoissa.


China Townissa hyppäsimme cable carin kyytiin ja otimme suunnan kohti rantaa. Onnistuimme matkustamaan pummilla, kunnes puolivälimatkassa konduktööri tuli kyselemään lippuja. Pikainen poistuminen vaunusta jätti meidät Pikku-Italiaan, josta olikin mukavan lyhyt matka yhteen alueen nähtävyyksistä: Telegraph Hillille. Nousimme portaat ylös kukkulalle puuskuttaen ja valokuvaten aina välillä, ja viimeinen saavutimmekin Coit Towerin mäen päällä. Coit Towerissa kävimme katselemassa nähtävyyksiä ja muraaleja ennen suuntaamista kohti rantalaitureita.


Kävelimme laitureiden viertä ihmetellen turistipaljoutta sekä matkamuistomyymälöiden määrää, joiden ansiosta Pier 39:kin kaiketi on kuuluisa. Lisäksi annoimme Maailman Kalleimman Suklaakaupan huijata meidät sisään, josta myyjätär ei antanut meidän poistua ennen kuin ostimme kaksi palaa suklaata kahdella dollarilla.


Illan huipensi retki Alcatrazille, johon olimme varanneet hyvissä ajoin liput. Tämä osoittautui hyväksi päätökseksi, koska liput näyttivät olevan loppuun myytyjä seuraavan viikon ajaksi kaikkien retkien osalta. Alcatrazilla pääsimme fiilistelemään vankilatunnelmia audio tourin ja järjestettyjen esittelypuheiden muodossa. Lisäksi näimme elokuvan saaren historiasta. Lippumme olivat päivän viimeiselle, ns. yökierrokselle, joka erosi päiväkierroksista siten että ihmisten määrää oli rajoitettu, esityksiä oli enemmän ja tietysti saaren sekä San Franciscon silhuetit pääsi näkemään myös tunnelmalliseen yöaikaan. Alcatraz oli ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka ja yksi parhaita kokemuksia San Franciscossa. Erityismaininnan ansaitsee audio tour, joka oli kerrankin hyvin toteutettu ja jossa entiset asukit ja vartijat kertoivat saaren historiasta mukaansa tempaavasti.

Päivä 25: Roadtripin loppu

Aamulla alkoi viimeinen päivä, jolloin meillä olisi vielä auto käytössä. Käytimme jäljellä olevat tunnit hyväksi ja pörräsimme 49 mailin maisemareitin loppuun asti ja kävimme lisäksi vielä Lombard Streetillä ajamassa sen kuuluisan siksak-tienpätkän ennen kuin palautimme auton. Autoon olikin kertynyt jos minkälaista lappusta ja lippusta ja tavaroiden keräämiseen meni oma aikansa. Tuntui tietyllä tavalla haikealta luovuttaa auto, josta oli tullut melkeinpä kolmas matkakumppani kuluneiden viikkojen aikana. Onneksi tämä tarkoitti myös sitä, että voimme huokaista helpotuksesta, kun automatkamme sujui ilman suurempia kommelluksia. Virallisten vuokraamon tilastojen mukaan olimme ajaneet autolla 4 651 mailia eli 7 485 kilometriä eli keskimäärin 325 kilometriä päivässä!


Hotellimme vaikuttaa oikein mukavalta ja sijaitsee kadulla, jota pitkin kulkee myös kuuluisia (lähinnä turisteja varten nykyään olevia) pyöritettäviä vanhanmallisia kaapelivetoisia raitiovaunuja. Asetuimme rauhassa aloillemme hotellilla ja illalla suuntasimme syömään Vesan aiemmin bongaamaan ravintola Sahaan, joka on (mainoksensa mukaan) sekoitus jemeniläistä arabialaista keittiötä ja rajoja rikkovaa Kalifornialaista keittiötä ranskalaisilla vivahteilla. Ravintola oli sisustettu Arabialaiseen tyyliin (tai siltä vaikutti ainakin tietämättömän silmään) muutamilla kankailla, lampuilla ja silhueteilla. Toki sisustuksen osalta voidaan kiistellä siitä, että ehkä tämä on ennemminkin amerikkalainen tulkinta siitä mikä tuo ravintolaan arabialaisen tunnelman. Ravintola oli pienehkö/intiimi ja salin puolella hääri kaksi tarjoilijaa. Muut ruokailijat näyttivät kaltaisiltamme länsimaalaisilta tai paikalliselta arabiväestöltä.

Ruoaksi tilasimme tarjoilijan suosituksesta filotaikinaan käärittyä lohta ja hitaasti haudutettua lammasta. Molemmat ruokalajit olivat erittäin hyviä, vaikka minä toki jäin ehkä kaipaamaan hieman vahvempia ja yllättävämpiä maustevalintoja. Jälkiruoaksi sekä Vesa että minä valitsimme annoksen ”Slap Ya Mama”, joka oli hedelmillä ja suklaalla täytetty filotaikinanyytti. Vaikka jälkiruoka oli hyvää ja nimi hauska, en pystynyt kuitenkaan aivan kaikkea syömään ja osa nyytistä jäikin lautaselle. Yhteenvetona ravintolasta voinee sanoa, että mukavasti hieman erilaista ruokaa ja ystävällistä palvelua. Ruoasta taintuneena saavuimme hotellille, jossa Vesa tutki hetken seuraavan päivän lounasvaihtoehtoja ennen unen voittoa. Minä kuitenkin kirjoittelin vielä blogia onnellisen ja unisen tuhinan säestämänä.

Päivä 24: Sadetta ja baseballia

Aamulla heräsimme sateen ropinaan. Tämähän ei meitä haitannut, koska päivälle ei ollut onneksi suunniteltu auringonottoa tai uintiretkeä ja viinitilakierros oli tehty onneksi edellisenä päivänä lempeässä auringon paisteessa.

Kun olimme nauttineet aamiaisen lähibaarin suojiin siirretystä aamiaispöydästä, jätimme Sonoma Valleyn viinitarhat taaksemme ja suuntasimme kohti San Franciscoa. Saavuimme kaupunkiin legendaarisesti pitkin Golden Gatea ja päätimme tehdä opaskirjassa mainitun 49 mailin maisema-ajelun. Ajelun aluksi käväisimme kuitenkin Golden Gaten läheisellä rannalla, jotta Vesa pääsi kastamaan varpaansa Tyyneen valtamereen. Meidän lisäksemme rannalla oli kaksi paikallista asukkia jotka eivät ilmeisesti ”pientä” sadetta pelänneet.


Maisema-ajelumme jatkui pitkin sumuista kaupunkia, mutta päätimme jättää alueen jolla hotellimme sijaitsi seuraavan päivän ohjelmaan ja suunnata kohti illan aktiviteettia, baseball-ottelua. Koska San Francisco Giants ei pelannut sopivina päivinä kotipelejä, olimme ostaneet liput Oakland Athleticsin ja Marlinsien väliseen otteluun, joka käytiin Oaklandissa San Francisco Bayn toisella puolella. Suuntasimme pitkin Bay Bridgeä kohti Oaklandia ja kuinkas ollakaan, Bay Bridgelle pääsy vaati pienoista kärsivällisyyttä. Yllättäen muutama muukin ihminen halusi matkustaa lähiökoteihinsa työpäivän päätteeksi.


Saavuimme Oakland Athleticsin kotiareenalle Coliseumille juuri minuutilleen kun pelin oli määrä alkaa. Pelkäsimme, että peli oli jo alkanut, mutta sisälle päästyämme totesimme, että menossa oli vasta kentän kunnostaminen sateen jäljiltä. Peli alkoikin hieman yli tunnin myöhässä. Pelissä pelattiin yhdeksän vuoroparia ja ilma oli sateen jäljiltä hieman koleahko. Vaikka Vesaa kylmyys alkoi koetella jo neljännen vuoroparin kohdalla, jaksoimme kuitenkin loppuun asti kahvin, lämmittelykävelyn ja fanikrääsän töllistelyn voimalla. Ehkä minä myös saatoin hieman kannustaa surullisilla ilmeillä, kun olin saanut päähäni, että matsi katsotaan alusta loppuun saakka. Saavuimme Oaklandissa muutaman korttelin päässä areenalta, keskellä hylättyä ghetto-teollisuusaluetta sijaitsevaan yöpaikkaamme Rodeway Inniin ja siirryimme sulattelemaan varpaitamme peiton alle.

Päivä 23: Viiniturismia Sonoma Valleyssä

Sonoma Valleyssa majoituimme Jack London Lodge nimiseen motelliin, joka olikin mukavan suloinen tukikohta viininmaistelureissullemme Glen Ellenin kylässä. Motellin pihalla oli kiva uima-allas ja terassialue vieraiden ajanviettoa varten. Pihaan ajaessa kuitenkin ensimmäinen huomiota herättävä asia oli voimakas kukkien tuoksu – istutuksia nimittäin oli joka puolella.

Edellisen illan olimme viettäneet lähinnä tutustuen hotellin lähiympäristöön jalan ja illastamalla motellin läheltä löytyneessä The Fig Cafessa. Maanantaimme alkoi mukavasti terassilla nautitulla aamupalalla, jonka jälkeen kävimme tiedustelemassa motellin johtajalta neuvoja parhaiden maistiaisten luo. Lähdimme toimistosta muutaman neuvon ja useamman ilmaisen maisteluhetki-kupongin rikkaampana. Ensin suunnistimme Benzigerin tilalle jossa kävimme possujunakierroksella viinitilalla tutustumassa viininteon taitoon. Tämän jälkeen maistelimme tilan viinejä, jotka olivat mielestämme ihan hyviä, mutta eivät mitenkään erityisiä hintaansa nähden – lukuun ottamatta maistelulistan ulkopuolelta tarjottua Pinot Noiria, jonka maistattajamme ystävällisesti haki takahuoneesta, kun mainitsin pitäväni Pinot Noirista (tämän hintaa meille ei koskaan kerrottu).


Benzigerin sisartilan Imageryn viinit oli tehty erikoisemmista rypäleistä, mutta eivät myöskään ihastuttaneet maullaan vaan olivat lähinnä tylsän keskinkertaisia. Mielenkiintoisimmat viinit, hyvä näköala maistatushuoneesta ja ehkä mukavin palvelu olivat Arrowoodin maistatushuoneessa, josta hankimmekin mukaan pullollisen erittäin pippurista, Viognierillä hieman maustettua Saraleen viinitarhan Syrahia (2006). Lisäksi vierailimme Ty Catonin, Valley of the Moonin ja Mayon maisteluhuoneissa hankkimassa makuelämyksiä. Nämä olivat kaikki ihan hyviä viinejä, mutteivät niin poikkeuksellisia, että olisimme viitsineet lähteä valtameren yli niitä rahtaamaan. Valley of the Moonilla oli kuitenkin pari jännän hedelmäistä viiniä, joista toisen – Pinot Blancin – ostimme kotiin vietäväksi.

Päivän kierrettyämme eri maistelutilaisuuksissa olimme siis useamman makukokemuksen ja pari viinipulloa rikkaampia. Illallisen viini (Wellingtonin Cabernet Sauvingnon) löytyi kuitenkin läheisestä marketista, jossa viinivalikoima oli ymmärrettävästi laajahko.

Illallisella kävimme jälleen The Fig Cafessa, koska ravintolaan sai tuoda oman viinin ilman korkkaamismaksua. Valitun viinin kaveriksi sopi mukavasti teurastajan pihvi, joka tarjoiltiin ranskalaisten ja maustevoin kanssa. Ruoka Fig Cafessa oli keskinkertaista – ei siis missään tapauksessa pahaa, mutta ei myöskään erityisen sykähdyttävää. Palvelu sen sijaan riippui täysin henkilöstä ja vaihteli iloisen ja hersyvän ja piittaamattoman välillä.

Päivän seikkailuista uupuneina kävimme jälleen yöpuulle kukkien tuoksuessa motellin pihassa.

Päivät 21-22: Sierra Nevadan helmet: Yosemite ja Tahoe

Aluksi on mainittava asia, joka jokaisen Yosemitessa vierailijan tulisi ottaa huomioon: älä mene Yosemiteen viikonloppuna, varsinkaan kesän sesonkiaikaan. Mikäli kuitenkin päädyt näin tekemään, varaa mukaan hyvät hermot, miellyttävää musiikkia ja hyvää seuraa. Jonotusaika kansallispuistoon oli nimittäin kesäkuisena lauantaina pahempi kuin suosikkilaitteisiin teemapuistoissa.


Aloitimme aamulla matkan Yosemiteen iloisen tietämättöminä edessä olevasta jonotuksesta. Mieliala onnistui jotenkin pysymään melko hyvänä saapuessamme puistoon puolentoista tunnin jonoajon jälkeen. Grand Canyon -kokemus tuoreena muistissamme olimme päättäneet kaihtaa shuttle bus -järjestelmää ja jonojen vuoksi autoilukin näytti toivottomalta, joten järkevimmäksi vaihtoehdoksi jäivät vuokrapyörät. Kävellenkin puistossa toki pystyy hyvin kulkemaan, mutta pyörällä matka taittui nopeammin, kun välimatkat kuitenkin ovat suuria. Pyöräilyn mahdollistivat myös päänähtävyyksille Yosemite Valleyssä johtaneet asvaltoidut tiet.

Asvaltoidut kevyenliikenteenväylät ihmetyttävät minua edelleen. On toki mukavaa, että myös liikuntarajoitteisille on luotu mahdollisuus päästä töllistelemään luonnon ihmeitä, mutta minä en kyllä onnistu nauttimaan luonnon ihmeistä seistessäni autotien levyisellä pyörätiellä ilman jonkinlaista ristiriitaista tunnelmaa. Vuokrapyörät olivat mallia cruising eli maastopyöriin verrattuna piiitkät sarvet, samanlaiset kuin kaikissa lasten pyörissä amerikkalaisissa elokuvissa (Vesa tykkäsi, minua vähän pelotti ohjattavuus).

Kävimme ensin katselemassa Mirror Lakea, joka on muodostunut luonnollisen maanvyörymän muodostaessa kivipadon ja hidastaen näin veden virtausta. Veden pintaan heijastui läheisiä vuoria, esimerkiksi kuuluisin huippu Half Dome. Mirror Laken lisäksi kävimme katsomassa Yosemite Fallsien alempaa putousta. Tämän lisäksi pyöräilimme tietenkin laaksossa ja saimme mukavasti kulutettua muutaman tunnin. Palautimme pyörät vuokraamoon ja lähdimme jälleen jonottamaan, tällä kertaa ulos laaksosta. Päädyimme vielä piipahtamaan Glacier pointilla, josta on näkymä yli koko laakson. Matka näköalapaikalle kesti tunnin ja hermojamme koittelivat melkein sakotusrajalla alinopeutta ajelevat kuskit.


Vesa oli varannut meille yöpymispaikan Bridgeportista Ruby Innistä, joka sijaitsee Sierra Nevadan vuoriston toisella puolella. Edessä oli siis vielä näköalareitti Tioga Passin kautta vuoriston yli/halki. Pakko sanoa, että vaikuttavimmat maisemat olivat kyllä ehdottomasti tuolla näköalareitillä ja ihmisten määräkin oli huomattavasti pienempi kuin Yosemiten laakson alueella. Erityisen hieno oli hetki kun saavuimme iltahämärän laskeutuessa peilikirkkaalle järvelle josta kuvastui upeasti järven ympärillä sijaitsevat vuoret. Valitettavasti pian tämän jälkeen pimeä laskeutui ja osa maisemista jäi pimeän peittoon.


Emme tavanneet pimeillä teillä onneksi yhtään villieläimiä ja saimme poimittua matkan varrelta vielä iltapalaa jonka nautimme Ruby Innin huoneessamme väsyneinä, mutta vaikuttuneina jylhistä maisemista.

Seuraavan aamun sarastaessa päätimme suunnata kohti Lake Tahoeta, joka on alueen suurin alppijärvi ja jonka kupeessa sijaitsevat vuoret ovat merkittävä luonnonpuisto- ja laskettelukeskuskeskittymä. Näin kesäisin alueen tärkeimmäksi ajanviettomuodoksi nousee kuitenkin veneily. Emme kiertäneet koko järveä vaan kävimme katsastamassa näkymiä Emerald Baystä. Samalla alueella asui aikanaan myös skandinaaviseen ja erityisesti ruotsalaiseen arkkitehtuuriin hullaantunut nainen, joka oli rakennuttanut Vikingsholm-nimisen rakennuksen Emerald Bayn rannalle. Kävelimme muutaman mailin polun katsastamaan tätä rakennusta ja edessämme kohosi ehkä enemmän viikinkielokuvan lavastetta kuin varsinaisesti ruotsalaista arkkitehtuuria edustava rakennus.


Viimeisen puolentoista vuorokauden aikana näimme siis runsaasti luonnonihmeitä ja –kauneutta. Kauniin Emerald Bayn sylistä suuntasimme auton nokan kohti Sonoma Valleytä, jossa päätarkoitus on nauttia luonnon antimista.

Päivä 20: Outlet-shoppailua Gilroyssa

Knight’s Innin aamiaishuoneessa haisi ruumiille ja laitapuolenkulkijoille, eikä siellä ollut muuta ruokaa kuin muroja ja kahvia, joten päätimme syödä aamiaista Denny’sissä ennen matkan jatkamista.

Tämä päivä oli meille selkeästi välipäivä, jonka tarkoituksena oli siirtyä sisämaahan lähemmäksi Yosemitea, jossa vierailisimme seuraavana päivänä. Välitekemiseksi olimme valinneet pitkästä aikaa outlet-shoppailua.

Shoppailu suoritettiin tällä kertaa Gilroyn Premium Outletsissa, josta ostimme uimahousut, T-paitoja, shortseja yms. Minua harmitti, etten täältäkään löytänyt kivaa ja edullista pukua.

Illaksi saavuimme Mercediin, jossa majoittauduimme Holiday Inn Expressiin parin tunnin ajomatkan päähän Yosemitesta.

Päivä 19: Hearst Castle, merifantit ja jylhät rantakalliot

Pismolta jatkoimme rantaa pohjoiseen, kohteenamme Montereyn rantakaupunki muutaman tunnin ajomatkan päässä. Päivän varrelle oli mietitty muutamiakin erilaisia kokemuksia: ensin vierailu rikkaan seikkailijan ja pohatan W.R. Hearstin satulinnassa, sitten merielefanttien ihastelua niiden luontaisella hengailurannalla ja lopuksi ajomatka läpi Big Surin kansallispuiston ja Kalifornian keskisen rannikon jylhimpien näköalateiden.

Wilhelm Randolph Hearst oli aikansa mediamoguleita, joka isänsä kaivostoiminnasta hankkimilla rahoilla rakensi aikanaan Yhdysvaltain suurimman yksityisyrityksen. Hearst Corporation on vielä tänäkin päivänä yksityisesti omistettu, maailman suurimpiin lukeutuva mediatalo, jonka brändeihin kuuluvat esimerkiksi Cosmopolitan ja ELLE, sekä lukuisia paikallislehtiä, TV asemia ja muita media-assetteja. Lisäksi Hearstin perinnöksi jäi edellä mainittua kaivostoimintaa, maataloustoimintaa ja lukuisia muita liiketoimintoja.

Paitsi liikemies, Hearst oli seikkailija, joka rakensi Kalifornian rannikolle, lapsuutensa leirisijoille jättimäisen ranchin, jota nykyään kutsutaan linnaksi – Hearst Castleksi. Hearst Castle on saanut vaikutteita nuoren Wilhemin äitinsä kanssa tekemältä Euroopan matkalta, ja sekoittaa yllättävällä tavalla Etelä- ja Keski-Eurooppalaista arkkitehtuuria rakennustyylissään. Kiinteistöstä löytyy esimerkiksi katedraalimaisia torneja, jättimäisiä roomalaishenkisiä uima-altaita kullattuine koristelaattoineen ja salaovia sisätilojen välilä. Koska rakennustyöt tapahtuivat 1900-luvun alkupuolella, ennen muinaismuistolainsäädäntöjä, on tiluksille rahdattu (lue: ryöstetty) arvokasta taidetta, arkeologisia esineitä sekä paloja oikeista alkuperäiskohteista runsain mitoin.


Hearst oli tutustumiskierroksen mukaan melkoinen visionääri, joka muutti suunnitelmia jatkuvasti ja joka halusi aktiivisesti osallistua linnansa suunnitteluun. Hearstin linna oli aikansa bilekartano, jossa filmitähdet ja kuninkaalliset viettivät aikaa Hearstin vieraina. Ylilyövä tyyli ei päättynyt rakennukseen, vaan Hearst oli hankkinut aikanaan suurimman yksityiseläintarhan tiluksilleen. Tämän seurauksena alueella juoksee kuulemma edelleen vapaina oikeita seeproja, valitettavasti emme nähneet yhtään. Muilta osin eläintarha on lakkautettu.

Koimme Hearst Castlessa aluksi 45 minuutin Indiana Jones –henkisen IMAX-elokuvan, minkä jälkeen saimme parin tunnin kiertoajelun/-kävelyn linnassa. Kokemus oli muuten hyvä, mutta opaskierroksella opas keskittyi liikaa vastaamaan vieraiden kyselyihin suhteessa suunniteltuihin, asian ytimeen meneviin kertomuksiin. Lisäksi kiertokävely eteni ehkä hieman hitaan puoleisesti, itse olisin mieluusti nähnyt enemmän. Joka tapauksessa pysähdys Hearstin ihmekodissa oli mielenkiintoinen kokemus, jota voi suositella kaikille. Linnan omistaa nykyään Kalifornian osavaltio, joten pääsylippurahatkin menevät hyvään käyttöön (kai).

Seuraava pysähdys Hearstin jälkeen oli vain viiden mailin päässä, jonne ”Friends of Elephant Seals”-järjestö oli rajannut aidalla turvallisen paikan tarkastella satoja merielefantteja, jotka paistattelivat aurinkoa ja loivat nahkojaan aurinkoisella hiekkarannalla. Henkilökohtaisesti en ole nähnyt vastaavaa määrää villieläimiä kerralla, joten näky oli varsin vaikuttava – varsinkin, kun merielefantit ovat isoja ja rumia otuksia.


Loppupäivän ajomatka kulki läpi Big Surin kansallispuiston ja ohi länsirannikon jylhimpien ja komeimpien näkymien. Henkeäsalpaavan ajomatkan jälkeen ainoa harmituksen aihe on, ettemme ottaneet alueesta kunnon kuvia. Illaksi saavuimme Montereyhin, josta olimme varanneet halvan majoituksen Knight’s Innistä. Illalliseksi nautimme varsin menevää pizzaa läheisessä California Pizza Kitchenissä, kävimme vähän ruokakaupoilla ja hengailimme hotellihuoneessa.

Päivä 18: Doom buggies at Pismo Beach

Varatessamme Pismo Beachin majoitusta olimme kummastelleet kovia hintoja, mutta laittaneet ne rantasijainnin piikkiin. Tämä on varmasti osin totta, mutta oli majapaikkamme Pismo Lighthouse Inn myös kaksi tai kolme kertaa omaa kotiamme kookkaampi ja sisälsi mm. porealtaan ja merinäköalan. Toisaalta eipä alueella mitään edullisia vaihtoehtojakaan ollut.

Olimme suunnitelleet viettävämme rantalomaa Pismossa, mutta säiden herra ei ollut kanssamme samaa mieltä. Olimme kyllä tietoisia, että tähän vuodenaikaan rannan tuntumassa leijuu tuhtia sumua (”June Gloom”) rantaviivan molemmin puolin. Aina ilmiö ei kuitenkaan kestä koko päivää ja keskipäivällä voi olla jo aurinkoista ja lämmintä. Näin ei kuitenkaan käynyt sinä aikana kun me Pismossa vierailimme. Herättyämme ja nautittuamme aamiaisen – minä shortseissa – totesimme, että kohtalo ei halunnut meidän ruskettuvan ainakaan tällä rannalla. Kävin vaihtamassa shortsit farkkuihin ja lähdimme matkaan autolla mielessämme muut aktiviteetit. Hotellin respa ja internetin ihmeellinen maailma olivat suositelleet vaihtoehtoiseksi tekemiseksi Doom... eikun siis Dune Bugeilla ajelua rannan hiekkadyyneillä. Pismo on Kalifornian ainoa ranta, jossa moottoriajoneuvoilla saa ajella vapaasti (rajatulla osalla 25 mailin rantaviivasta, toki), joten päätimme kokeilla tätä paikallista erikoisuutta.

Saavuttuamme rantaan ja valittuamme vuokraamon löysimme itsemme sotkuisen autokorjaamon näköisen vuokraamon takahuoneessa katsomassa turvallisuusvideota, jossa näytettiin mitä kaikkea ”päheen” näköistä mönkijöillä voi tehdä, mutta ei saa. Kiellettyä oli siis hyppiä tai keulia tai huudattaa kumia.


Dyyneille saavuttuamme ja ohjeistuksen saatuamme lähdimme matkaan. Minun ja mönkijäni tarina ei ollut rakkautta ensi silmäyksellä, mutta pienen pörräilyn jälkeen välimme muuttuivat ainakin vihamielisistä varovaiseksi ystävyydeksi. Vesan ja mönkijän välit sen sijaan olivat aluksi jopa petollisen hyvät. Kun minä jäin ajelemaan hieman tasaisemmalle maastolle, päätti Vesa käydä ”vähän rälläämässä”. Ja niinhän siinä kävi: tuli välirikko ja mönkijä päätti tehdä kuperkeikkoja pitkin mäkeä, onneksi kuitenkin ilman Vesaa. Onhan se aika koomisen näköistä, kun mies saapuu mukanaan irronnut turvaviiri ja hymyilee häpeilevän veikeästi. Ennen lähtöämme oli ilmoitettu, että lipun rikkomisesta laskutetaan 7$ ja mönkijän kaatumisesta 50$. Ehdimme saada lipun korjautettua ennen ajoajan loppumista ja kävimme ajelemassa vielä vähän hillitymmin dyyneillä. Loppujen lopuksi jouduimme onneksi maksamaan vain lipusta, mutta opetus (toivottavasti) pysyy mielessä.

Illalla kävimme syömässä Giuseppe’s Italian Restaurantissa San Luis Obispossa, jossa pizzat olivat herkullisia italialaistyylisiä ja palvelu neuvostoliittolaista. Loppuilta Pismo Beachissa meni lähinnä metsästäessä tuoreita hedelmiä eväslaatikkoon. Yksi ihmettelyn aihe täällä Amerikoissa on se, että edes reilun kokoisessa Walmartissa ei välttämättä ole tuoreita hedelmiä ja vihanneksia vaan pitäisi tyytyä purkkikamaan.

Päivä 17: Shoppailua Camarillon Premium Outletsissa

Camarillossa, hieman Los Angelesin ulkopuolella, vierailimme Premium Outletsissa. Ostimme paitoja, shortseja, kenkiä, huiveja yms. Onnistuimme ärsyttämään Calvin Kleinin myyjiä olemalla päättämättömiä. Söimme lounaaksi aika pahaa spagettia ja lihapullia, ja illalliseksi kohtuullista pika-kiinalaista Panda Expressistä. Yöksi jatkoimme matkaa Pismo Beachiin.

Päivät 14-16: Elokuvia enkelten kaupungissa

Vegasista ajoimme käytännössä suoraan, pienellä burgeri-pysähdyksellä höystettynä, Los Angelesiin. Elo enkelten kaupungissa ei alkanut kuin Strömsössä: saavuttuamme Vagabond Innin vastaanottoon, virkailija kertoi meille, että olimme varanneet hotellin vasta sunnuntaista alkaen (pitäisi varmaankin päivittää jatkossa myös tietokoneen kello ja kalenteri, jos käyttää niitä elämänsä tahdistamiseen). Kaiken lisäksi maksuton peruutusoikeus oli päättynyt vain kahdeksan minuuttia ennen tiedon saamista. Ei muuta kuin soitto hotels.comiin ja tiukkaa maanittelua maksuttoman peruutuksen saamiseksi, vedoten teknisiin ongelmiin. Onneksi motelli myönsi luvan ja saimme rahamme takaisin (väitetysti – vielä en ole päässyt tarkistamaan luottokorttilaskua eikä hotels.com jostain syystä voi lähettää kirjallista vahvistusta).

Samassa motellissa ei valitettavasti ollut vastaavia huoneita vapaana, joten siirryimme pihalle autoon surffaamaan hotels.comia Vagabond Innin ilmaisessa verkossa (vinkki matkaajille: jos tarvitsette ilmaista nettiä, parkkeeratkaa motellin pihaan). Onneksi Hollywoodin toiselta puolelta löytyi kohtuuhintainen Best Western, jossa oli meille tilaa. Sinne siis.


Sisäänkirjautumisen jälkeen päätimme lähteä ihastelemaan Hollywoodin iltaa. Pienen liikenneruuhkan, parin ohiajon ja hieman kiristyneen tunnelman jälkeen saavuimme näköetäisyydelle legendaarisesta Hollywood-kyltistä, erään kukkulan laelle. Valitettavasti kuvausolosuhteet eivät olleet täydelliset, mutta muuten tilanne oli todella siisti. Hollywood-kyltiltä ajoimme Graumannin kiinalaiselle teatterille, jonka edessä ovat ne kuuluisat betoniin painetut filmitähtien käden- ja jalanjäljet, sekä Hollywood Boulevard, jonka kivetykseen on merkitty tähtien nimiä, tähtien sisään. Jälleen legendaarinen kokemus.


Lähtiessämme Hollywood Boulevardilta kohti automme parkkipaikkaa, kuljimme El Capitan elokuvateatterin ohi, jonka takaovesta purkautui samanaikaisesti Cars 2 -elokuvan ensi-iltayleisö. Päätin liittyä portilla odottavien paparazzien joukkoon ja onnistuinkin ottamaan tärähtäneitä valokuvia allekirjoituksia jakaneista tähdistä (tai ainakin tuntemattomista sivuosanäyttelijöistä). Se oli omalla tavallaan aika hauska ja jännä kokemus.

Toinen päivämme Losissa keskittyi vierailuun Universal Studios’lla. Visiitti alkoi jännittävällä kiertoajelulla studion backlotilla, jossa pääsimme mm. vierailemaan Täydellisistä Naisista tutulla Wisteria Lanella, kokemaan King Kong 3D-kokemuksen, johon kiertoajeluvaunu ”yllättäen” joutui, ja näkemään erilaisia erikoistehosteita (esim. autojen räjähdys ja lentäminen Fast 5 -elokuvassa). Studiokierroksen lisäksi Universalilla oli täysikokoinen teemapuisto, joka tarjosi erilaisia huvipuistolaitteita ja esityksiä – elokuvateemassa tietysti. Erityismaininnan laitteista ansaitsee Haunted House-kummitustalo, joka kruunasi päivämme: talossa kuljettiin jalan ja se oli täynnä eläviä hahmoja klassisista kauhuelokuvista. Voin kertoa, että kauhun tunne on vähän erilainen kuin Lintsin kummitusjunassa, jos nurkan takaa hyökkää oikean näyttelijän esittämä Norman Bates tai Texasin moottorisahamurhaaja – ja lähtee ajamaan takaa pimeässä kummituskartanossa.


Universalin teemapuisto oli elämäni paras huvipuistokokemus tähän asti, ja Maria tuntui jakavan fiiliksen. Erityisen hienoa puistossa oli tinkimättömyys, aikuisia kiinnostavat teemat ja mukana menevä henkilökunta: esimerkiksi Jurassic Park-laitteen krääsäkaupassa myyjä pelotteli asiakkaita käsinukkedinolla ja ennen monia laitteita henkilökunta huudatti tai leikitti odottavia vierailijoita. Vierailustamme teki jouhevamman muutaman kympin lisähinnalla hankittu ”front of the line pass”, jonka avulla saimme mennä kaikkiin laitteisiin ja esityksiin jonojen ohi ja usein jopa varatuille paikoille. Ilman tätä passia emme olisi millään ehtineet vierailla kaikissa haluamissamme esityksissä ja laitteissa yhden päivän aikana, joten ostos oli ehdottomasti hintansa väärtti.

Kun olimme poistumassa Universalilta, päätimme vielä mennä illan kunniaksi leffaan studion vieressä sijaitsevaan AMC:n leffateatteriin. Elokuvaksi valikoitui ”laatupätkä” Green Lantern, joka sattui alkamaan sopivasti teemapuiston sulkeutumisen aikoihin. Elokuvakokemus jenkeissä oli varsin samankaltainen suomalaisteattereiden kanssa, mutta jäämme arvostamaan kotimaamme tapaa jakaa paikkavarauksia (täällä on first come first serve -malli käytössä yleisesti), pakottavia ikärajoja (täällä teatteriin saa tuoda aikuisten mukana höpöttäviä ja itkeviä lapsia) sekä muiden elokuvakävijöiden kunnioittamista (täällä leffassa on ilmeisen ok puhua, rapistella todella paljon tai lähteä kesken kaiken käymään vessassa).

Kolmannen ja viimeisen Los Angeles -päivämme aluksi päätimme osallistua vielä Warner Brosin studiokierrokselle, olimmehan olleet niin vakuuttuneita Universalin kokemuksesta. Warnerin kierroksella pääsimme backlot-kierroksen lisäksi tutustumaan myös sound stageihin. Back lotilla siis kuvataan ulkokohtauksia ja kohtauksia oikeissa rakennuksissa (”practical seteillä”), sound staget ovat sisästudioita. Vierailun aikana kävimme mm. True Bloodista tutun Merlotte’s baarin pihassa, Warnerin studiokaupungissa, Chuckin sound stagella ja Warnerin oikeassa prop roomissa. Oppaamme Andrew oli todella syvällä TV ja elokuvamaailmassa ja kertoi innokkaasti hauskoja faktoja, knoppeja ja anekdootteja vierailemistamme paikoista sekä elävien kuvien tekemisestä ylipäätäänsäkin. Universalista WB:n kierros erosi melkoisesti: kuvaus elokuvan tekemisestä oli selkeästi realistisempi, tarkempi ja kattavampi, eikä WB:lle pääse päivittäin kuin sadoissa laskettava määrä vierailijoita. Omassa ryhmässämme oli 12 jäsentä. Niinpä kokemukset täydensivät toisiaan mainiosti.

Leffatrivia: Minkä lähiaikojen elokuvan alussa vilahtavat oheiset WB:n prop roomin tavarat?

Kierroksen jälkeen yritimme vielä tunkea itseämme ex tempore mukaan illan Conanin nauhoituksiin, mutta valitettavasti paikat oli täytetty jo aikoja ennen saapumistamme studioyleisön kokoontumispaikalle. Niinpä jatkoimme matkaa alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Mulholland Drivelle, Rodeo Drivelle ja Venice Beachille. Mulholland on tie, joka mutkittelee Los Angelesin kukkuloilla, ja josta on mahtavat näköalat kaupunkiin ja Hollywoodiin. Rodeo Drive on kaupungin kallein ostoskatu, jossa tyydyimme ihastelemaan Cartierin, Pradan ja kumppaneiden liikkeitä ulkoota käsin. Venice Beach on puolestaan se elokuvista tuttu ranta, jossa LA:laiset rullaluistelevat ja pelaavat rantalentistä.

Venice Beachille saapuminen oli tietyllä tapaa virstanpylväs matkallamme, sillä saavutimmehan vihdoin Tyynen valtameren. Tietyllä tapaa tämä merkkasi myös matkan hengen muuttumista tiukasta roadtripistä kohti lyhyempiä päivämatkoja ja keskittymistä Kaliforniaan tutustumiseen ja rentoutumiseen. Santa Monican laiturille päättyi myös vanha Route 66.


Venice Beachilta otimme kurssin Highway 1:lle, joka juoksee pitkin meren rantaa. Kauniissa maisemissa ajoimme Camarillon kaupunkiin hieman Los Angelesin ulkopuolelle, jossa yövyimme Holiday Inn Expressissä.

Päivät 12-13: Viva Las Vegas

Päivän valjettua Vegasissa suunnistimme ihmettelemään isoa kaupunkia, jossa käytännössä kaikki nähtävä on kerätty Las Vegas Boulevardin eli ”The Stripin” varrelle. Vegasin hotelleilla on tyypillisesti omat juttunsa, jotka ovat usein joko teemoja tai muuten hotellia kuvaavia nähtävyyksiä. Näistä ensimmäiseksi suuntasimme katsomaan oman hotellimme nähtävyyttä eli MGM:n leijonia. Leijonat asustelivat lasiseinäisessä elektronisesti kontrolloidussa mukamas-viidakossa/terraariossa, jossa leijonankasvattajat kävivät niitä leikittämässä. Tämän lisäksi näytteillä oli kaksi pientä pentua, jotka varmasti pääsevät patsastelemaan ”viidakkoon” kasvettuaan aikuisiksi.


MGM:stä siirryimme ihmettelemään muita hotelleja ja loputtomia kauppoja. Teemahotelleja ovat esimerkiksi New York, New York, joka nimensä mukaan yrittää tuoda pienen palasen Isoa Omenaa Vegasiin pihalla pilvenpiirtäjäpienoismallien avulla ja sisäpuolen suurkaupunkimaisine fasadeineen. Lisäksi Vegasista löytyy pieni pala Egyptiä (Luxor), Venetsiaa (The Venetian) ja Pariisia (Paris) Eiffel-torneineen. Hotelleilla oli myös erilaisia esityksiä, kuten Bellagion tanssivat suihkulähteet (ne mitkä näkyvät AINA kun Vegasia näytetään elokuvissa tai TV-sarjoissa), Tresure Islandin seireenien ja merirosvojen taistelu ja Miragen tulivuoren purkaus.


Hotellille palatessamme vaihdoimme huonetta. Sisäänkirjautuessamme olimme saaneet huoneen ”vaatimattomasti” 12:sta kerroksesta, koska saavuimme niin myöhään. Tämä riitti hyvin herättämään itsesuojeluvaistoni, jota ehkä myös korkeanpaikankammoksi voinee kutsua, mutta Vesaa kiinnosti mahdollisuus paremmista näköaloista ja ystävällisen pyynnön myötä huone 32:sta kerroksesta järjestyi. Itsesuojeluvaistoni ei huomannut suurtakaan eroa kerrosten lukumäärän kasvaessa, mutta olivathan näkymät The Stripille kieltämättä hienot.


Illalla kävimme syömässä Paris-hotellin alakerran Mon Ami Gabi –ravintolassa, minkä jälkeen siirryimme kohti Harman-teatteria, jossa Amazing Johnathanin (rääväsuinen koomikko höystettynä taikatempuilla) oli määrä esiintyä. Perille päästyämme meille ilmoitettiin, että esitys oli valitettavasti peruttu ja rahat saisi takaisin. Tämän lisäksi meille tarjottiin mahdollisuus nähdä hypnoosishow. Otimme tarjouksen vastaan, sillä emme olleet varautuneet millään suunnitelma B:llä. Show oli – no – ajanvietettä, mutta onneksi ilmainen. Suolaisen hintaiset juomat eivät toki jättäneet teatteria aivan puille paljaille.

Toisen päivän ohjelma alkoi auringon palvonnalla hotellin allasalueella. Illalla oli edessä toinen Las Vegas show, johon olimme hankkineet liput jo etukäteen: Cirque du Soleilin Zumanity. Esityksessä olivat läsnä kaikki perinteisen sirkuksen esitykset lukuun ottamatta eläimiä, mutta esitettynä kabareemaisesti ja esteettisesti todella kutkuttavalla tavalla. Loppuillan vietimme syöden Societe Cafessa ja ihmetellen jälleen The Stripin ihmeitä, kunnes siirryimme hotellihuoneeseen lepäämään, jotta jaksaisimme jatkaa roadtrippiä eteenpäin lauantaina.

Päivä 11: Ihmisen ja luojan luomia ihmeitä

Auton vaihtaminen osoittautui muutaman turhauttavan puhelun jälkeen mahdottomaksi, sillä ilmeisesti avoautot eivät kuulu vuokraamojen perusvarastoon. Onneksi Flagstaffin Alamon loistava työntekijä järjesti meille nolla-varoitusajalla drive-in öljynvaihdon läheisellä Lube Shop öljyasemalla (0,5 mailia hotellista) ja kymmenen minuutin pysähdyksen jälkeen matkamme pääsi jatkumaan.

Ajo Grand Canyonille kulki kauniin havumetsän läpi. Oli häkellyttävää, miten nopeasti maastotyyppi muuttui yhtäkkiä jylhäksi kanjoniksi, jossa punaisen, keltaisen ja ruskean harmaan eri sävyt vaihtelivat savi-, hiekka- ja liuskekivimaastoon kovertuneessa rotkossa.


Ennen Grand Canyon-kokemusta suoritettiin kuitenkin melkoinen säätörituaali: ensin jonotettiin maksupisteelle (20 USD per auto), sitten parkkeerattiin ja lopuksi jonotettiin sukkulabussiin. Yhteensä sisääntulo kesti melkein kaksi tuntia, kiitos riittämättömien sukkulabussien, oudon reitityksen ja vähän huonojen neuvojen/opastuksen. Sama ihanuus toistui paluumatkalla, yhteensä arvioin meidän viettäneen sukkuloissa ja parkkipaikoilla reilut kolmisen tuntia ja maastossa hieman vähemmän aikaa.

Onneksi Grand Canyon oli kaiken odottamisen arvoinen kokemus. Jylhä maasto, jyrkkä tiputus, mielettömät värit ja kaukaisen Colorado Riverin kohina olivat jotain, mitä en ole muualla kokenut. Vierailtava alue oli riittävän iso, jotta maaston pääsyn jälkeen edes turistien paljous ei enää ahdistanut, ja kanjonin reunalle oli järjestetty mukavan pitkät kävelyreitit.

Vinkkinä tuleville vierailijoille ja muistilistaksi mahdollista omaa seuraavaa reissua varten seuraavat: 1) aja sisään idästä valtatietä 89 pitkin, niin saat näköalakokemuksen kanjonista jo ennen vierailijakeskukseen/kylään saapumista, 2) älä usko neuvoja, että kannattaisi pysäköidä vieralijakeskukseen, vaan aja suoraan Grand Canyon Villageen asti – sukkulabussijärjestelmä on todella huonosti toteutettu, 3) varaa runsaasti aikaa, harkitse jopa yön yli jäämistä (tosin hinnat ihan Canyonin kupeessa ovat aika suolaisia).

Grand Canyonilta jatkoimme matkaa Las Vegasiin. Hieman ennen Vegasia teimme pysähdyksen Hoover Damilla, joka on yksi klassisen insinööritaidon riemuvoittoja ja todella komea näky. Suosittelemme pysähdystä varauksetta. Vegasiin saavuimme vasta yhdeksän jälkeen illalla, ja tyydyimmekin rentoutumaan ja lataamaan pattereita hotellihuoneen poreammeessa seuraavia päiviä varten.

Päivät 8-10: JFK, Route 66, fossiileita – ja paljon tietä

Viimeisimmät kolme päivää ovat olleet todellinen roadtrip-osuus matkallamme: olemme ajaneet päivittäin 8-10 tuntia läpi Texasin, New Mexicon ja Arizonan (pl. kaikki pysähdykset). Tämä osuus oli ennakkoon leimattu ”sisällöttömimmäksi”, sillä moni Amerikkaa tunteva tai natiivi oli varoitellut, ettei Texasissa ja ympäristössä oikein ole mitään (paitsi Austinissa, joka jäi reittimme ulkopuolelle). Tästä johtuen myös matkasuunnitelmassamme päivämatkat olivat selkeästi muita päiviä pidempiä ja ohjelma keskittyi ajamiseen.

Jälkikäteen katsottuna on totta, etteivät nähtävyydet tällä etapilla vetäneet vertoja New Orleansille tai Floridan kohteille, mutta tunnelmaltaan viime päivät ovat olleet erinomaiset. Ympärillä on pyörinyt klassista Amerikan kuvastoa: alavia peltoja ja preerioita, Route 66:ä, unohdettuja kummituskaupunkeja ja periamerikkalaisia dinereita. Lisäksi jokaiselle päivälle on osunut vähintään pienempi nähtävyys.

Sunnuntaina ajoimme New Orleansista Dallasin pohjoispuolelle lähiöön, satunnaisen voimalaitoksen kupeessa sijainneeseen Days Inniin. Päivän kohokohtia olivat vierailu JFK:n ampumispaikalla Dallasin keskustassa, kolikkopesukoneen ja -kuivausrummun koestaminen sekä huipennuksena Walmartista ostetun pakastelasagnen valmistus ja nauttiminen motellihuoneessa. Lasagne oli ”kolmen lihan, neljän juuston” lasagne, mikä on ehkä hieman joustava tulkinta: oikeasti ”kolme lihaa” tarkoitti ”kahta makkaraa ja jauhelihan kaltaista valmistetta”. Aterian kylkeen oli kyllä hankittu tuore ananas ja paketillinen Ben & Jerry’siä piristämään kokemusta, mutta valitettavasti Maria ehti nukahtaa ennen jälkiruokaa (josta tuli joustavasti aamupala).

Toiseksi ylimmän kerroksen kulmahuoneessa vaani aikanaan Oswald. Väitetysti.

Maanantaina matka Texasissa jatkui ja Dallasia edeltäneet vihreämmät ja peltomaisemmat maisemat muuttuivat vähitellen kuivaksi aavikoksi. Ajokokemus oli unenomainen, kun satoihin maileihin maisemat eivät vaihtuneet lukuun ottamatta satunnaisia öljypumppuja, viljasiiloja tai pieniä kaupunkeja interstaten kupeessa. Näkyvyys jatkui yleensä horisonttiin asti. Päivän ”nähtävyys” oli Cadillac Ranch, joka käytännössä tarkoitti n. kymmentä maahan puoliksi haudattua 50-luvun Cadillaccia pellon keskellä. Näitä sai sitten turisti käydä luvallisesti spreijaamassa, joten mekin jätimme merkintämme jälkipolvien ihasteltavaksi ja päällemaalattavaksi. Illaksi ehdimme Tucumcarin kaupunkiin New Mexicoon, josta olimme varanneet Motel Safari -nimisestä majoituslaitoksesta yösijan, historiallisen Route 66:n varrelta. Mexicolainen illallinen Pow Wow -ravintolassa ei vakuuttanut, mutta aamupala Kix 66 -dinerissa seuraavana päivänä vastasi odotuksia jenkkiläisestä pannukakku, pekoni ja muna -aamiaisesta. Dineri oli kuin suoraan jenkkileffoista repäisty 50-60-luvun henkinen tienvarsikahvila.


Tiistaina käänsimme nokkamme kohti Flagstaffia, joka on viimeinen edullinen majoittumiskaupunki ennen Grand Canyonia (sijaitsee n. 1,5 tuntia ennen kanjonia). Matkalla Flagstaffiin maisemat muuttuivat selkeästi kumpuilevimmiksi ja monipuolisemmiksi: oli pieniä kanjoneita, sellaisia länkkäreistä tuttuja jyrkkäreunaisia hiekkakivikukkuloita, ajoheinää ja vaihtuvia värejä maastossa. Kaiken kaikkiaan tunnelma oli kuin lännenelokuvasta. Jännittävä hetki koitti, kun yhtäkkiä tien laidalta keskelle moottoritietä ilmestyi oikea pyörremyrsky: näkyi vain kymmenmetrinen ilmapatsas, jossa pyöri heinää ja pensaan kappaleita. Onneksi näitäkin kavereita on selkeästi pieniä ja isompia, ja tämä oli ilmeisen pikkiriikkinen, koska auto ei edes heilahtanut läpiajettaessa.

Ennen saapumista Flagstaffiin vierailimme Petrified Forest –kansallispuistossa, jossa tutustuimme mielenkiintoisiin, maalausmaisiin ja monivärisiin ”badlandseihin”, eli sokkeloisiin kukkuloihin, sekä kivettyneeseen puuhun ja muihin fossiileihin. Petrified Forest oli mukava ja sivistävä kokemus – ainoa harmittava asia vierailun jälkeen oli, ettemme olleet varanneet tähän enempää kuin 3,5 tuntia (olimme puistossa sulkeutumiseen asti). Saavuimme hotelliimme (Budget Inn Flagstaff) myöhään illalla ja menimme läheiseen Bun Hugger -hampurilaisravintolaan illalliselle, joka oli tähän asti kevyesti laaduttomin.

Kuvan tukit ovat miljoonia vuosia vanhoja fossiileja.

Seuraavaksi ohjelmassa on Grand Canyon, Hover Dam ja Las Vegas. Ennen Vegasia kuitenkin vaihdetaan vielä ajokkia, koska tämän menopelin öljynvaihtotarve tuli tänään vastaan eikä Nationalin puhelinpalvelu suositellut ajamaan paria tuhatta mailia yli vaihtorajan.

Päivät 6-7: Sotalaivoja, juhlimista ja kreoli-tunnelmaa

Tallahassesta jatkoimme matkaa kohti New Orleansia halki neljän osavaltion. Jatkoimme patriotismin jalanjäljillä ja pysähdyimme matkalla Mobileen ihastelemaan sotalaiva USS Alabamaa. Laivan lisäksi alueella oli ihmeteltävänä myös sukellusvene, monta hävittäjälentokonetta sekä useita panssarivaunuja. Poiketen muista kokemistamme nähtävyyksistä, laivassa ei ymmärrettävästi ollut jääkaappikylmällä olevaa ilmastointia vaan ilma oli vähintäänkin lämmin. Ensimmäistä kertaa matkan aikana kuumuus uuvutti minua, mutta Vesa sen sijaan jaksoi tutkia laivaa innokkaasti.


USS Alabamasta selviydyttyämme jatkoimme illaksi New Orleansiin. Ajaessamme kaupunkiin huomasimme nopeasti, että Lonely Planetin kuvailu siitä, että hyvät alueet kaupungin sisällä muuttuvat hyvinkin nopeasti huonoiksi ja toisin päin piti erittäin hyvin paikkansa. Ajoimme siis navigaattorin ohjaamana slummigheton läpi hotellillemme turistialueen rajalle. Hotelli oli piristävän vaaleanpunainen ja siellä työskenteli ryhmä vanhoja harmaahapsisia miehiä, jotka olivat kaikki erittäin lupsakoita

Siistiytymisen jälkeen menimme illalliselle hotellipappojen suosittelemaan Eat-ravintolaan. Ravintola oli erittäin mukava yllätys - pieni mutta tunnelmallinen - ja palvelukin oli todella ystävällistä. Erikoispiirteenä paikassa ei saanut tarjoilla alkoholia johtuen siitä, että se sijaitsi koulun vieressä. Tarjoilija kuitenkin neuvoi ystävällisesti, että korttelin päässä sijaitsee kauppa josta voi hakea omaa olutta aterialle. Alkupalaksi söimme mausteista Gazpachoa ja minulle ehkä hivenen tulisia katkaraputacoja jotka olivat kyllä todella hyviä.

Ruokailun jälkeen siirryimme kohti Bourbon Streetiä, jossa juhlat olivat jo käynnissä. Bourbon Streetin erikoisuus on se, että rajattu tiealue lasketaan virkavallan silmissä jonkinlaiseksi anniskelualueeksi eli baarista saa poistua aivan muualle ostamansa juoman kanssa ja siirtyä vaikka toiseen ravitsemusliikkeeseen. Bourbon Street on toki kokemisen arvoinen, mutta meininkiä voinee verrata jossain määrin suomalaisten ruotsinlaivameininkiin. Risteiltyämme tarpeeksi siirryimme ns. autenttisemman musiikin pariin Frenchmen Streetille. Täällä porukkaa oli hieman vähemmän ja ruotsinlaivatunnelma vaihtui mukavasti leppoisaan pubitunnelmaan. Ääntä kyllä riitti muusikin ja jenkkien huutokeskustelun muodossa hiljaiselle suomalaiselle yllin kyllin. Kotimatkalle lähdimme Cafe du Mondesta haettujen beignet-munkkien kanssa.

Seuraavana aamuna siirryimme (jälleen hotellipappojen) suosituksesta French Marketille, jossa oli meneillään Annuale Creol Tomato Festival. Täällä söimme ehkä tähän asti (ainakin minun mielestäni) reissun parhaimman lounaan. Torilla oli kojuja joista ostimme kylmää tomaatti-sipuli-avokado-keittoa, pehmytkuori-taskurapu-po’ boyn sekä tomaatti-basilika-pekoni-krepin. Näistä erikoisimpana voinee mainita tuon po’ boyn joka on paikallinen erikoisuus jossa siis on patonkimainen leipä sekä majoneesia ja täytteenä milloin mitäkin. Tällä kertaa täytteenä oli siis kokonainen leivitetty ja uppopaistettu taskurapu jonka kuori on ravustuskauden alussa niin pehmeä, että sen voi syödä sellaisenaan saksineen ja muine sisältöineen päivineen.


Markkinoilta suuntasimme kohti höyrylaiva-ajelua joka kesti muutaman tunnin ja josta näki mukavasti, kuinka kaupunki onkaan oikeasti rakennettu selkeästi vedenpinnan alapuolelle. Laivaa mainostettiin ainoana jäljellä olevana höyrylaivana, mutta piipuista ei kyllä näyttänyt tulevan edes pientä tuprahdusta koko matkan aikana. Kokonaisuudessaan laivalilluttelu sopi mukavasti kaupungin rentoon ilmapiiriin. Ennen hotellille paluuta kävimme vielä uudestaan Cafe Du Mondessa beigneteillä ja cafe au lait’lla.


Illalla ruokapaikan löytäminen oli hieman vaikeata, kun muutama muukin oli huomannut vatsansa kumisevan tyhjyyttään samanaikaisesti (eikä Vesa ollut hoitanut pöytävarauksia ajoissa). Päädyimme lopulta hieman turistirysähköön Gumbo Shopiin, jossa minä tilasin alkupalaksi paikallista erikoisuutta gumboa ja pääruuaksi hiillostettua kanaa pinaatilla ja maissilla. Oman arvioni mukaan gumbo on harmaata limaa, jota suosittelen hupikokeiluna ehkä juuri alkupalana, mutta en koskaan itse ottaisi sitä ainoaksi ruuaksi, mikäli haluaisin nauttia ruokailusta. Kana sen sijaan oli keskinkertaista, ei hyvää eikä pahaa, mutta teki tehtävänsä. Vesan alligaattorimakkarat ja pääruokana ollut punakala täyttivät myös tehtävänsä. Gaattorimakkara tosin ei maistunut lihaisaa mausteista suomalaista makkaraa kummoisemmalta.

Ruokailun jälkeen suuntasimme vielä uudelleen Frenchmen Streetille kuuntelemaan Bourbon streetin jumputusta autenttisempaa bluesia d.b.a. ravintolaan, kunnes siirryimme nukkumaan, kun huomasin nauttivani musiikista silmät suljettuina.

Päivä 5: Kohti ääretöntä - ja sen yli

Edellinen päivä oli vietetty Walt Disney Worldissä, jossa oli ollut jo nähtävillä hieman vihiä jenkkien patriotismista ja yhteisöllisyydestä. Esimerkiksi päivän lopussa pidettyyn Disney-hahmo-paraatiin kuului luonnollisesti viimeisenä vaununa ”To Honor USA”-vaunu joka oli ensinnäkin kaikista isoin ja sisälsi valtavan lipun ja kotkan. Tänään päätimme kuitenkin suunnata kohti yhtä suurinta patriotismin ja USA:n mahtavuuden symbolia Kennedy Space Centeriä. Usein Houston on ensimmäinen paikka joka tulee mieleen sanoista NASA ja avaruuden valloitus, mutta todellisuudessa raketit ja sukkulat lähtevät Kennedy Space Centeristä ja Houstonin vastuu alkaa vasta rakettien noustua ilmaan.

Kennedy Space Centerissä on tarjolla kolme erilaista lippuvaihtoehtoa: peruslippu ja kaksi erilaista ylimääräistä kierrosta. Yhdellä näistä ylimääräisistä kierroksista olisi päässyt katselemaan laukaisualustoja hyvinkin läheltä. Tämä kierros oli kuitenkin (ei niin yllättäen) myyty loppuun meidän saapuessamme paikalle. Kohteena Kennedy Space Center kiinnosti varmasti monia johtuen siitä, että yhdeltä laukaisualustalta ammutaan heinäkuussa sukkula ja nyt on niin sanotusti viimeiset hetket käydä ihmettelemässä tätä kapistusta.

Olimme tyytyväisiä siihen, että valinnan vaikeus oli meistä riippumatta ystävällisesti poistettu ja tyydyimme ilomielin peruspakettiin. Peruslippu sisälsi oikeuden esittelykierrokseen, jossa vierailtiin paikassa josta yleisö saa seurata rakettien ja sukkuloiden lähtöä sekä vierailijoiden keskukseen jossa oli suuri näyttelytila, aito Apollo-ohjelman Saturn-avaruusraketti (yksi kolmesta käyttämättä jääneistä) ja tietenkin presentaatioita (eli videotarinoita). Tämän lisäksi saapumispaikalla oli rakettipuisto, näyttely avaruusmatkustuksen historiasta ja astronauttien suunnittelema simulaatio jossa pääsi kokemaan avaruusraketin laukaisun astronauttien näkökulmasta.


Näistä jenkkien museoista/nähtävyyksistä on sanottava se, että vaikka välillä kaikki tuntuisi olevan liikaa ja liian isoa, kaikki esitykset ja tieto on esitetty aina viihdyttävästi. Viihdyttävyyden avulla jaksaa kummasti keskittyä esitykseen esityksen jälkeen. Kokonaisuudessaan Kennedy Space Center oli ehdottomasti siisti paikka käydä ja jokaisen avaruusfriikin must-nähtävyys, jos liikkuu alueella. Vierailukeskuksessa kaikki lapset, minä ja muutama kiinalainen pääsimme jopa koskettamaan oikeaa kuuta (näin ainakin väitettiin).

Kennedy Space Centeristä ajoimme pitkän, kuuden tunnin legin Tallahasseehen (jonka aikana minäkin olin ensimmäistä kertaa ratissa), jossa yövyimme Quality Innissä moottoritien kupeessa.