Päivä 28: Goodbye America (see you soon)

Viimeisenä päivänä nukuimme pitkään ja käytimme viimeiset muutaman tuntia ennen koneen lähtöä ikkunaostoksilla hotellin läheisissä kauppakeskuksissa (esim. Bloomingdale’s, Macy’s) ja erikoisliikkeissä (esim. Apple Store). Sitten suuntasimme hotellin järjestämällä autokuljetuksella lentokentälle.

San Franciscosta on muuten sanottava, että lentokentän palvelut olivat todella ala-arvoiset ja kauppojen valikoima sekä hintataso pettymyksiä. Onneksi kaivattuja Ghirardellin suklaita kuitenkin löytyi tuliaistarpeiksi. Tilannetta korjailtiin välilaskulla Heathrow’ssa.


Reilun kuudentoista tunnin matkanteon jälkeen Helsinki-Vantaalle laskeutui kaksi väsynyttä, mutta onnellista seikkailijaa.

Päivä 27: Kaverilounaita ja -illallisia

Toiseksi viimeisen päivämme kohokohtia olivat ystävien tapaamiset, ensin lounastreffit Nellin kanssa eräässä Ferry Buildingin (kuvassa alla) salaattibaarissa ja myöhemmin illalla Andrean näkeminen ensin viinibaarissa ja sen jälkeen A16-nimisessä ravintolassa. Molemmat ateriat olivat erinomaisia ja seura sitäkin parempaa. Muuten päivä sujui kaupungilla pyöriessä ja postikortteja kirjoitellessa – sekä hyvästä säästä nauttiessa.

Päivä 26: San Franciscon nähtävyyspotpuri

Torstaina lähdimme kunnon turistimentaliteetilla käymään läpi San Franciscon kuumimpia nähtävyyksiä. Aamupalan virkaa tekivät kahvikupit ja yksi jaettu suklaakroisantti, sillä aamumme oli venähtänyt ja päätimme etsiä suoraan lounaspaikkaa. Tällainen löytyikin hotellimme vierestä alkaneesta China Townista, jossa päädyimme Michelinin ja Zagatin suosituksia saaneeseen pieneen kujaravintolaan Oriental Pearliin. Dim sum-setit maksoivat yhteensä n. 30 dollaria, vaikka otimme palanpainikkeeksi oluet. Koska ruoka oli myös maittavaa ja täyttävää, voinee sanoa hinta-laatu-suhteen olleen kohdallaan.

China Town itsessään oli aika samanlainen kuin muissakin isoissa kaupungeissa: paljon krääsämyymälöitä, kiinalaisia ravintoloita ja toki kiinalaisia ihmisiä, jotka jaksavat olla ilmeisen viehättyneitä mahjongeistaan istuskellessaan alueen puistoissa.


China Townissa hyppäsimme cable carin kyytiin ja otimme suunnan kohti rantaa. Onnistuimme matkustamaan pummilla, kunnes puolivälimatkassa konduktööri tuli kyselemään lippuja. Pikainen poistuminen vaunusta jätti meidät Pikku-Italiaan, josta olikin mukavan lyhyt matka yhteen alueen nähtävyyksistä: Telegraph Hillille. Nousimme portaat ylös kukkulalle puuskuttaen ja valokuvaten aina välillä, ja viimeinen saavutimmekin Coit Towerin mäen päällä. Coit Towerissa kävimme katselemassa nähtävyyksiä ja muraaleja ennen suuntaamista kohti rantalaitureita.


Kävelimme laitureiden viertä ihmetellen turistipaljoutta sekä matkamuistomyymälöiden määrää, joiden ansiosta Pier 39:kin kaiketi on kuuluisa. Lisäksi annoimme Maailman Kalleimman Suklaakaupan huijata meidät sisään, josta myyjätär ei antanut meidän poistua ennen kuin ostimme kaksi palaa suklaata kahdella dollarilla.


Illan huipensi retki Alcatrazille, johon olimme varanneet hyvissä ajoin liput. Tämä osoittautui hyväksi päätökseksi, koska liput näyttivät olevan loppuun myytyjä seuraavan viikon ajaksi kaikkien retkien osalta. Alcatrazilla pääsimme fiilistelemään vankilatunnelmia audio tourin ja järjestettyjen esittelypuheiden muodossa. Lisäksi näimme elokuvan saaren historiasta. Lippumme olivat päivän viimeiselle, ns. yökierrokselle, joka erosi päiväkierroksista siten että ihmisten määrää oli rajoitettu, esityksiä oli enemmän ja tietysti saaren sekä San Franciscon silhuetit pääsi näkemään myös tunnelmalliseen yöaikaan. Alcatraz oli ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka ja yksi parhaita kokemuksia San Franciscossa. Erityismaininnan ansaitsee audio tour, joka oli kerrankin hyvin toteutettu ja jossa entiset asukit ja vartijat kertoivat saaren historiasta mukaansa tempaavasti.

Päivä 25: Roadtripin loppu

Aamulla alkoi viimeinen päivä, jolloin meillä olisi vielä auto käytössä. Käytimme jäljellä olevat tunnit hyväksi ja pörräsimme 49 mailin maisemareitin loppuun asti ja kävimme lisäksi vielä Lombard Streetillä ajamassa sen kuuluisan siksak-tienpätkän ennen kuin palautimme auton. Autoon olikin kertynyt jos minkälaista lappusta ja lippusta ja tavaroiden keräämiseen meni oma aikansa. Tuntui tietyllä tavalla haikealta luovuttaa auto, josta oli tullut melkeinpä kolmas matkakumppani kuluneiden viikkojen aikana. Onneksi tämä tarkoitti myös sitä, että voimme huokaista helpotuksesta, kun automatkamme sujui ilman suurempia kommelluksia. Virallisten vuokraamon tilastojen mukaan olimme ajaneet autolla 4 651 mailia eli 7 485 kilometriä eli keskimäärin 325 kilometriä päivässä!


Hotellimme vaikuttaa oikein mukavalta ja sijaitsee kadulla, jota pitkin kulkee myös kuuluisia (lähinnä turisteja varten nykyään olevia) pyöritettäviä vanhanmallisia kaapelivetoisia raitiovaunuja. Asetuimme rauhassa aloillemme hotellilla ja illalla suuntasimme syömään Vesan aiemmin bongaamaan ravintola Sahaan, joka on (mainoksensa mukaan) sekoitus jemeniläistä arabialaista keittiötä ja rajoja rikkovaa Kalifornialaista keittiötä ranskalaisilla vivahteilla. Ravintola oli sisustettu Arabialaiseen tyyliin (tai siltä vaikutti ainakin tietämättömän silmään) muutamilla kankailla, lampuilla ja silhueteilla. Toki sisustuksen osalta voidaan kiistellä siitä, että ehkä tämä on ennemminkin amerikkalainen tulkinta siitä mikä tuo ravintolaan arabialaisen tunnelman. Ravintola oli pienehkö/intiimi ja salin puolella hääri kaksi tarjoilijaa. Muut ruokailijat näyttivät kaltaisiltamme länsimaalaisilta tai paikalliselta arabiväestöltä.

Ruoaksi tilasimme tarjoilijan suosituksesta filotaikinaan käärittyä lohta ja hitaasti haudutettua lammasta. Molemmat ruokalajit olivat erittäin hyviä, vaikka minä toki jäin ehkä kaipaamaan hieman vahvempia ja yllättävämpiä maustevalintoja. Jälkiruoaksi sekä Vesa että minä valitsimme annoksen ”Slap Ya Mama”, joka oli hedelmillä ja suklaalla täytetty filotaikinanyytti. Vaikka jälkiruoka oli hyvää ja nimi hauska, en pystynyt kuitenkaan aivan kaikkea syömään ja osa nyytistä jäikin lautaselle. Yhteenvetona ravintolasta voinee sanoa, että mukavasti hieman erilaista ruokaa ja ystävällistä palvelua. Ruoasta taintuneena saavuimme hotellille, jossa Vesa tutki hetken seuraavan päivän lounasvaihtoehtoja ennen unen voittoa. Minä kuitenkin kirjoittelin vielä blogia onnellisen ja unisen tuhinan säestämänä.

Päivä 24: Sadetta ja baseballia

Aamulla heräsimme sateen ropinaan. Tämähän ei meitä haitannut, koska päivälle ei ollut onneksi suunniteltu auringonottoa tai uintiretkeä ja viinitilakierros oli tehty onneksi edellisenä päivänä lempeässä auringon paisteessa.

Kun olimme nauttineet aamiaisen lähibaarin suojiin siirretystä aamiaispöydästä, jätimme Sonoma Valleyn viinitarhat taaksemme ja suuntasimme kohti San Franciscoa. Saavuimme kaupunkiin legendaarisesti pitkin Golden Gatea ja päätimme tehdä opaskirjassa mainitun 49 mailin maisema-ajelun. Ajelun aluksi käväisimme kuitenkin Golden Gaten läheisellä rannalla, jotta Vesa pääsi kastamaan varpaansa Tyyneen valtamereen. Meidän lisäksemme rannalla oli kaksi paikallista asukkia jotka eivät ilmeisesti ”pientä” sadetta pelänneet.


Maisema-ajelumme jatkui pitkin sumuista kaupunkia, mutta päätimme jättää alueen jolla hotellimme sijaitsi seuraavan päivän ohjelmaan ja suunnata kohti illan aktiviteettia, baseball-ottelua. Koska San Francisco Giants ei pelannut sopivina päivinä kotipelejä, olimme ostaneet liput Oakland Athleticsin ja Marlinsien väliseen otteluun, joka käytiin Oaklandissa San Francisco Bayn toisella puolella. Suuntasimme pitkin Bay Bridgeä kohti Oaklandia ja kuinkas ollakaan, Bay Bridgelle pääsy vaati pienoista kärsivällisyyttä. Yllättäen muutama muukin ihminen halusi matkustaa lähiökoteihinsa työpäivän päätteeksi.


Saavuimme Oakland Athleticsin kotiareenalle Coliseumille juuri minuutilleen kun pelin oli määrä alkaa. Pelkäsimme, että peli oli jo alkanut, mutta sisälle päästyämme totesimme, että menossa oli vasta kentän kunnostaminen sateen jäljiltä. Peli alkoikin hieman yli tunnin myöhässä. Pelissä pelattiin yhdeksän vuoroparia ja ilma oli sateen jäljiltä hieman koleahko. Vaikka Vesaa kylmyys alkoi koetella jo neljännen vuoroparin kohdalla, jaksoimme kuitenkin loppuun asti kahvin, lämmittelykävelyn ja fanikrääsän töllistelyn voimalla. Ehkä minä myös saatoin hieman kannustaa surullisilla ilmeillä, kun olin saanut päähäni, että matsi katsotaan alusta loppuun saakka. Saavuimme Oaklandissa muutaman korttelin päässä areenalta, keskellä hylättyä ghetto-teollisuusaluetta sijaitsevaan yöpaikkaamme Rodeway Inniin ja siirryimme sulattelemaan varpaitamme peiton alle.

Päivä 23: Viiniturismia Sonoma Valleyssä

Sonoma Valleyssa majoituimme Jack London Lodge nimiseen motelliin, joka olikin mukavan suloinen tukikohta viininmaistelureissullemme Glen Ellenin kylässä. Motellin pihalla oli kiva uima-allas ja terassialue vieraiden ajanviettoa varten. Pihaan ajaessa kuitenkin ensimmäinen huomiota herättävä asia oli voimakas kukkien tuoksu – istutuksia nimittäin oli joka puolella.

Edellisen illan olimme viettäneet lähinnä tutustuen hotellin lähiympäristöön jalan ja illastamalla motellin läheltä löytyneessä The Fig Cafessa. Maanantaimme alkoi mukavasti terassilla nautitulla aamupalalla, jonka jälkeen kävimme tiedustelemassa motellin johtajalta neuvoja parhaiden maistiaisten luo. Lähdimme toimistosta muutaman neuvon ja useamman ilmaisen maisteluhetki-kupongin rikkaampana. Ensin suunnistimme Benzigerin tilalle jossa kävimme possujunakierroksella viinitilalla tutustumassa viininteon taitoon. Tämän jälkeen maistelimme tilan viinejä, jotka olivat mielestämme ihan hyviä, mutta eivät mitenkään erityisiä hintaansa nähden – lukuun ottamatta maistelulistan ulkopuolelta tarjottua Pinot Noiria, jonka maistattajamme ystävällisesti haki takahuoneesta, kun mainitsin pitäväni Pinot Noirista (tämän hintaa meille ei koskaan kerrottu).


Benzigerin sisartilan Imageryn viinit oli tehty erikoisemmista rypäleistä, mutta eivät myöskään ihastuttaneet maullaan vaan olivat lähinnä tylsän keskinkertaisia. Mielenkiintoisimmat viinit, hyvä näköala maistatushuoneesta ja ehkä mukavin palvelu olivat Arrowoodin maistatushuoneessa, josta hankimmekin mukaan pullollisen erittäin pippurista, Viognierillä hieman maustettua Saraleen viinitarhan Syrahia (2006). Lisäksi vierailimme Ty Catonin, Valley of the Moonin ja Mayon maisteluhuoneissa hankkimassa makuelämyksiä. Nämä olivat kaikki ihan hyviä viinejä, mutteivät niin poikkeuksellisia, että olisimme viitsineet lähteä valtameren yli niitä rahtaamaan. Valley of the Moonilla oli kuitenkin pari jännän hedelmäistä viiniä, joista toisen – Pinot Blancin – ostimme kotiin vietäväksi.

Päivän kierrettyämme eri maistelutilaisuuksissa olimme siis useamman makukokemuksen ja pari viinipulloa rikkaampia. Illallisen viini (Wellingtonin Cabernet Sauvingnon) löytyi kuitenkin läheisestä marketista, jossa viinivalikoima oli ymmärrettävästi laajahko.

Illallisella kävimme jälleen The Fig Cafessa, koska ravintolaan sai tuoda oman viinin ilman korkkaamismaksua. Valitun viinin kaveriksi sopi mukavasti teurastajan pihvi, joka tarjoiltiin ranskalaisten ja maustevoin kanssa. Ruoka Fig Cafessa oli keskinkertaista – ei siis missään tapauksessa pahaa, mutta ei myöskään erityisen sykähdyttävää. Palvelu sen sijaan riippui täysin henkilöstä ja vaihteli iloisen ja hersyvän ja piittaamattoman välillä.

Päivän seikkailuista uupuneina kävimme jälleen yöpuulle kukkien tuoksuessa motellin pihassa.

Päivät 21-22: Sierra Nevadan helmet: Yosemite ja Tahoe

Aluksi on mainittava asia, joka jokaisen Yosemitessa vierailijan tulisi ottaa huomioon: älä mene Yosemiteen viikonloppuna, varsinkaan kesän sesonkiaikaan. Mikäli kuitenkin päädyt näin tekemään, varaa mukaan hyvät hermot, miellyttävää musiikkia ja hyvää seuraa. Jonotusaika kansallispuistoon oli nimittäin kesäkuisena lauantaina pahempi kuin suosikkilaitteisiin teemapuistoissa.


Aloitimme aamulla matkan Yosemiteen iloisen tietämättöminä edessä olevasta jonotuksesta. Mieliala onnistui jotenkin pysymään melko hyvänä saapuessamme puistoon puolentoista tunnin jonoajon jälkeen. Grand Canyon -kokemus tuoreena muistissamme olimme päättäneet kaihtaa shuttle bus -järjestelmää ja jonojen vuoksi autoilukin näytti toivottomalta, joten järkevimmäksi vaihtoehdoksi jäivät vuokrapyörät. Kävellenkin puistossa toki pystyy hyvin kulkemaan, mutta pyörällä matka taittui nopeammin, kun välimatkat kuitenkin ovat suuria. Pyöräilyn mahdollistivat myös päänähtävyyksille Yosemite Valleyssä johtaneet asvaltoidut tiet.

Asvaltoidut kevyenliikenteenväylät ihmetyttävät minua edelleen. On toki mukavaa, että myös liikuntarajoitteisille on luotu mahdollisuus päästä töllistelemään luonnon ihmeitä, mutta minä en kyllä onnistu nauttimaan luonnon ihmeistä seistessäni autotien levyisellä pyörätiellä ilman jonkinlaista ristiriitaista tunnelmaa. Vuokrapyörät olivat mallia cruising eli maastopyöriin verrattuna piiitkät sarvet, samanlaiset kuin kaikissa lasten pyörissä amerikkalaisissa elokuvissa (Vesa tykkäsi, minua vähän pelotti ohjattavuus).

Kävimme ensin katselemassa Mirror Lakea, joka on muodostunut luonnollisen maanvyörymän muodostaessa kivipadon ja hidastaen näin veden virtausta. Veden pintaan heijastui läheisiä vuoria, esimerkiksi kuuluisin huippu Half Dome. Mirror Laken lisäksi kävimme katsomassa Yosemite Fallsien alempaa putousta. Tämän lisäksi pyöräilimme tietenkin laaksossa ja saimme mukavasti kulutettua muutaman tunnin. Palautimme pyörät vuokraamoon ja lähdimme jälleen jonottamaan, tällä kertaa ulos laaksosta. Päädyimme vielä piipahtamaan Glacier pointilla, josta on näkymä yli koko laakson. Matka näköalapaikalle kesti tunnin ja hermojamme koittelivat melkein sakotusrajalla alinopeutta ajelevat kuskit.


Vesa oli varannut meille yöpymispaikan Bridgeportista Ruby Innistä, joka sijaitsee Sierra Nevadan vuoriston toisella puolella. Edessä oli siis vielä näköalareitti Tioga Passin kautta vuoriston yli/halki. Pakko sanoa, että vaikuttavimmat maisemat olivat kyllä ehdottomasti tuolla näköalareitillä ja ihmisten määräkin oli huomattavasti pienempi kuin Yosemiten laakson alueella. Erityisen hieno oli hetki kun saavuimme iltahämärän laskeutuessa peilikirkkaalle järvelle josta kuvastui upeasti järven ympärillä sijaitsevat vuoret. Valitettavasti pian tämän jälkeen pimeä laskeutui ja osa maisemista jäi pimeän peittoon.


Emme tavanneet pimeillä teillä onneksi yhtään villieläimiä ja saimme poimittua matkan varrelta vielä iltapalaa jonka nautimme Ruby Innin huoneessamme väsyneinä, mutta vaikuttuneina jylhistä maisemista.

Seuraavan aamun sarastaessa päätimme suunnata kohti Lake Tahoeta, joka on alueen suurin alppijärvi ja jonka kupeessa sijaitsevat vuoret ovat merkittävä luonnonpuisto- ja laskettelukeskuskeskittymä. Näin kesäisin alueen tärkeimmäksi ajanviettomuodoksi nousee kuitenkin veneily. Emme kiertäneet koko järveä vaan kävimme katsastamassa näkymiä Emerald Baystä. Samalla alueella asui aikanaan myös skandinaaviseen ja erityisesti ruotsalaiseen arkkitehtuuriin hullaantunut nainen, joka oli rakennuttanut Vikingsholm-nimisen rakennuksen Emerald Bayn rannalle. Kävelimme muutaman mailin polun katsastamaan tätä rakennusta ja edessämme kohosi ehkä enemmän viikinkielokuvan lavastetta kuin varsinaisesti ruotsalaista arkkitehtuuria edustava rakennus.


Viimeisen puolentoista vuorokauden aikana näimme siis runsaasti luonnonihmeitä ja –kauneutta. Kauniin Emerald Bayn sylistä suuntasimme auton nokan kohti Sonoma Valleytä, jossa päätarkoitus on nauttia luonnon antimista.

Päivä 20: Outlet-shoppailua Gilroyssa

Knight’s Innin aamiaishuoneessa haisi ruumiille ja laitapuolenkulkijoille, eikä siellä ollut muuta ruokaa kuin muroja ja kahvia, joten päätimme syödä aamiaista Denny’sissä ennen matkan jatkamista.

Tämä päivä oli meille selkeästi välipäivä, jonka tarkoituksena oli siirtyä sisämaahan lähemmäksi Yosemitea, jossa vierailisimme seuraavana päivänä. Välitekemiseksi olimme valinneet pitkästä aikaa outlet-shoppailua.

Shoppailu suoritettiin tällä kertaa Gilroyn Premium Outletsissa, josta ostimme uimahousut, T-paitoja, shortseja yms. Minua harmitti, etten täältäkään löytänyt kivaa ja edullista pukua.

Illaksi saavuimme Mercediin, jossa majoittauduimme Holiday Inn Expressiin parin tunnin ajomatkan päähän Yosemitesta.

Päivä 19: Hearst Castle, merifantit ja jylhät rantakalliot

Pismolta jatkoimme rantaa pohjoiseen, kohteenamme Montereyn rantakaupunki muutaman tunnin ajomatkan päässä. Päivän varrelle oli mietitty muutamiakin erilaisia kokemuksia: ensin vierailu rikkaan seikkailijan ja pohatan W.R. Hearstin satulinnassa, sitten merielefanttien ihastelua niiden luontaisella hengailurannalla ja lopuksi ajomatka läpi Big Surin kansallispuiston ja Kalifornian keskisen rannikon jylhimpien näköalateiden.

Wilhelm Randolph Hearst oli aikansa mediamoguleita, joka isänsä kaivostoiminnasta hankkimilla rahoilla rakensi aikanaan Yhdysvaltain suurimman yksityisyrityksen. Hearst Corporation on vielä tänäkin päivänä yksityisesti omistettu, maailman suurimpiin lukeutuva mediatalo, jonka brändeihin kuuluvat esimerkiksi Cosmopolitan ja ELLE, sekä lukuisia paikallislehtiä, TV asemia ja muita media-assetteja. Lisäksi Hearstin perinnöksi jäi edellä mainittua kaivostoimintaa, maataloustoimintaa ja lukuisia muita liiketoimintoja.

Paitsi liikemies, Hearst oli seikkailija, joka rakensi Kalifornian rannikolle, lapsuutensa leirisijoille jättimäisen ranchin, jota nykyään kutsutaan linnaksi – Hearst Castleksi. Hearst Castle on saanut vaikutteita nuoren Wilhemin äitinsä kanssa tekemältä Euroopan matkalta, ja sekoittaa yllättävällä tavalla Etelä- ja Keski-Eurooppalaista arkkitehtuuria rakennustyylissään. Kiinteistöstä löytyy esimerkiksi katedraalimaisia torneja, jättimäisiä roomalaishenkisiä uima-altaita kullattuine koristelaattoineen ja salaovia sisätilojen välilä. Koska rakennustyöt tapahtuivat 1900-luvun alkupuolella, ennen muinaismuistolainsäädäntöjä, on tiluksille rahdattu (lue: ryöstetty) arvokasta taidetta, arkeologisia esineitä sekä paloja oikeista alkuperäiskohteista runsain mitoin.


Hearst oli tutustumiskierroksen mukaan melkoinen visionääri, joka muutti suunnitelmia jatkuvasti ja joka halusi aktiivisesti osallistua linnansa suunnitteluun. Hearstin linna oli aikansa bilekartano, jossa filmitähdet ja kuninkaalliset viettivät aikaa Hearstin vieraina. Ylilyövä tyyli ei päättynyt rakennukseen, vaan Hearst oli hankkinut aikanaan suurimman yksityiseläintarhan tiluksilleen. Tämän seurauksena alueella juoksee kuulemma edelleen vapaina oikeita seeproja, valitettavasti emme nähneet yhtään. Muilta osin eläintarha on lakkautettu.

Koimme Hearst Castlessa aluksi 45 minuutin Indiana Jones –henkisen IMAX-elokuvan, minkä jälkeen saimme parin tunnin kiertoajelun/-kävelyn linnassa. Kokemus oli muuten hyvä, mutta opaskierroksella opas keskittyi liikaa vastaamaan vieraiden kyselyihin suhteessa suunniteltuihin, asian ytimeen meneviin kertomuksiin. Lisäksi kiertokävely eteni ehkä hieman hitaan puoleisesti, itse olisin mieluusti nähnyt enemmän. Joka tapauksessa pysähdys Hearstin ihmekodissa oli mielenkiintoinen kokemus, jota voi suositella kaikille. Linnan omistaa nykyään Kalifornian osavaltio, joten pääsylippurahatkin menevät hyvään käyttöön (kai).

Seuraava pysähdys Hearstin jälkeen oli vain viiden mailin päässä, jonne ”Friends of Elephant Seals”-järjestö oli rajannut aidalla turvallisen paikan tarkastella satoja merielefantteja, jotka paistattelivat aurinkoa ja loivat nahkojaan aurinkoisella hiekkarannalla. Henkilökohtaisesti en ole nähnyt vastaavaa määrää villieläimiä kerralla, joten näky oli varsin vaikuttava – varsinkin, kun merielefantit ovat isoja ja rumia otuksia.


Loppupäivän ajomatka kulki läpi Big Surin kansallispuiston ja ohi länsirannikon jylhimpien ja komeimpien näkymien. Henkeäsalpaavan ajomatkan jälkeen ainoa harmituksen aihe on, ettemme ottaneet alueesta kunnon kuvia. Illaksi saavuimme Montereyhin, josta olimme varanneet halvan majoituksen Knight’s Innistä. Illalliseksi nautimme varsin menevää pizzaa läheisessä California Pizza Kitchenissä, kävimme vähän ruokakaupoilla ja hengailimme hotellihuoneessa.

Päivä 18: Doom buggies at Pismo Beach

Varatessamme Pismo Beachin majoitusta olimme kummastelleet kovia hintoja, mutta laittaneet ne rantasijainnin piikkiin. Tämä on varmasti osin totta, mutta oli majapaikkamme Pismo Lighthouse Inn myös kaksi tai kolme kertaa omaa kotiamme kookkaampi ja sisälsi mm. porealtaan ja merinäköalan. Toisaalta eipä alueella mitään edullisia vaihtoehtojakaan ollut.

Olimme suunnitelleet viettävämme rantalomaa Pismossa, mutta säiden herra ei ollut kanssamme samaa mieltä. Olimme kyllä tietoisia, että tähän vuodenaikaan rannan tuntumassa leijuu tuhtia sumua (”June Gloom”) rantaviivan molemmin puolin. Aina ilmiö ei kuitenkaan kestä koko päivää ja keskipäivällä voi olla jo aurinkoista ja lämmintä. Näin ei kuitenkaan käynyt sinä aikana kun me Pismossa vierailimme. Herättyämme ja nautittuamme aamiaisen – minä shortseissa – totesimme, että kohtalo ei halunnut meidän ruskettuvan ainakaan tällä rannalla. Kävin vaihtamassa shortsit farkkuihin ja lähdimme matkaan autolla mielessämme muut aktiviteetit. Hotellin respa ja internetin ihmeellinen maailma olivat suositelleet vaihtoehtoiseksi tekemiseksi Doom... eikun siis Dune Bugeilla ajelua rannan hiekkadyyneillä. Pismo on Kalifornian ainoa ranta, jossa moottoriajoneuvoilla saa ajella vapaasti (rajatulla osalla 25 mailin rantaviivasta, toki), joten päätimme kokeilla tätä paikallista erikoisuutta.

Saavuttuamme rantaan ja valittuamme vuokraamon löysimme itsemme sotkuisen autokorjaamon näköisen vuokraamon takahuoneessa katsomassa turvallisuusvideota, jossa näytettiin mitä kaikkea ”päheen” näköistä mönkijöillä voi tehdä, mutta ei saa. Kiellettyä oli siis hyppiä tai keulia tai huudattaa kumia.


Dyyneille saavuttuamme ja ohjeistuksen saatuamme lähdimme matkaan. Minun ja mönkijäni tarina ei ollut rakkautta ensi silmäyksellä, mutta pienen pörräilyn jälkeen välimme muuttuivat ainakin vihamielisistä varovaiseksi ystävyydeksi. Vesan ja mönkijän välit sen sijaan olivat aluksi jopa petollisen hyvät. Kun minä jäin ajelemaan hieman tasaisemmalle maastolle, päätti Vesa käydä ”vähän rälläämässä”. Ja niinhän siinä kävi: tuli välirikko ja mönkijä päätti tehdä kuperkeikkoja pitkin mäkeä, onneksi kuitenkin ilman Vesaa. Onhan se aika koomisen näköistä, kun mies saapuu mukanaan irronnut turvaviiri ja hymyilee häpeilevän veikeästi. Ennen lähtöämme oli ilmoitettu, että lipun rikkomisesta laskutetaan 7$ ja mönkijän kaatumisesta 50$. Ehdimme saada lipun korjautettua ennen ajoajan loppumista ja kävimme ajelemassa vielä vähän hillitymmin dyyneillä. Loppujen lopuksi jouduimme onneksi maksamaan vain lipusta, mutta opetus (toivottavasti) pysyy mielessä.

Illalla kävimme syömässä Giuseppe’s Italian Restaurantissa San Luis Obispossa, jossa pizzat olivat herkullisia italialaistyylisiä ja palvelu neuvostoliittolaista. Loppuilta Pismo Beachissa meni lähinnä metsästäessä tuoreita hedelmiä eväslaatikkoon. Yksi ihmettelyn aihe täällä Amerikoissa on se, että edes reilun kokoisessa Walmartissa ei välttämättä ole tuoreita hedelmiä ja vihanneksia vaan pitäisi tyytyä purkkikamaan.